Pähkinäkippo

Kun olin 18-vuotias odotin malttamattomana muuttoa pois lapsuudenkodistani Espoosta. Olin muuttamassa lukioaikaisen poikaystäväni kanssa Helsinkiin, joka tuntui silloin New Yorkilta. Olihan etäisyyttäkin Espoossa sijainneesta kodistani noin 30 kilometriä. Pieni matka maantieteellisesti, valtameren kokoinen itselle. Lapsuudessani Helsinki oli paikka, johon pääsi suoralla bussiyhteydellä puolessa tunnissa. Sen kiehtovuutta lisäsi muutama nuoren näkökulmasta olennainen asia. Isän opetus siitä, että asematunneliin eli humpputunneliin ei ole asiaa ja jos sinne joutuu menemään, ei pidä katsoa ketään silmiin. Lapsuudenystäväni Leenan opetus siitä, että vain nolot maalaiset sanovat paikkaa Hesaksi, kun se on stadi. Ja maailman upeimmat vaateliikkeet, kuten MicMac ja Spirit Store, jossa kulutettiin aikaa tuntikausia vain sovitellen erilaisia vaatteita ja kenkiä. Seppälän kosmetiikkaosastolla käytiin meikkaamassa. Ei paljon haitannut, että ennen minua hopeaista huulikiiltoa oli testannut varmaan 100 ihmistä. Mainittakoon, että hygieniaan liittyvät preferenssini ovat tässä suhteessa aika paljon muuttuneet.

Ensimmäiseen omaan kotiin muuttaminen kulminoitui tietysti haaveiluun siitä, millaista omassa kodissa olisi asua ja olla ja miltä siellä näyttäisi. Äitini, armoitettu sisustussuunnittelija jo syntyessään, oli toki jo suunnitellut asunnon kalustuksen ruutulehtiöönsä. Asunnossa oli 19, 5 neliötä, joten sen kalustuksen suunnitteleminen toimivaksi olikin olennaista. Mutta minulla oli yksi hyvin konkreettinen mielikuva, joka omassa päässäni edusti ultimaattista toiveiden täyttymistä uudesta itsenäisestä elämästä. Se oli pähkinäkippo.

Äidilläni oli tapana jouluisin pitää sohvapöydällä kippoa, jossa oli pähkinöitä ja pähkinänsärkijä. Kun kippo ilmestyi pöydälle, siitä tiesi, että joulukuuta eletään. Jostain syystä tähän kippoon kulminoituu paljon tunnepääomaa lapsuudestani. Kun makoilin omassa huoneessani, uudesta vapaudesta haaveillen, keskeinen ajatukseni oli: Kun minulla joskus on oma sohvapöytä, pidän siinä pähkinäkippoa ympäri vuoden ja syön pähkinöitä ihan milloin tahansa!

Olen nyt 41-vuotias ja tuosta ensimmäisestä muutostani on 23 vuotta aikaa, itseasiassa aika tasan, sillä muutin toukokuussa 2001. Pähkinäkippo on välillä ollut poissa, kun pelkäsin, että taaperoikäiset lapset tunkevat pähkinöitä suut ja nenät täyteen, mutta nyt se on tehnyt paluun ja joka kerta, kun näen sen, tulee hyvä fiilis siitä, että tämmönen asia, joka oli joskus valtavan iso haave, on toteutunut.

Kun katson elämääni taaksepäin huomaan, että olen saavuttanut itse asiassa paljon sellaisia asioita, joista olen jossain vaiheessa haaveillut. Ne ovat olleet isoja, kuten vaikka äidiksi tuleminen tai pienempiä, kuten vaikka yöunen priorisoiminen. Samalla huomaan, että aika harvoin tulee pysähdyttyä sen äärelle, mitä jo on, kun on niin hirveä kiire saavuttamaan uusia tavoitteita. Havahduin tähän hiljattain tehdessäni omia kasvutavoitteitani vuodelle 2024. Tajusin, että kirjaan ikään kuin tottumuksesta listaani vuodesta toiseen samat asiat. Tarkoittaako tämä, että saavutettujen tavoitteiden ylläpitäminen on minulle tärkeää tänäkin vuonna, vai, että on niin hengästyttävä tahti koko ajan, että ei edes huomaa, kuinka paljon itse asiassa on jo saavuttanut?

Mikäli kallistut jälkimmäiseen vaihtoehtoon minulla on sinulle hyvä vinkki: Hanki kannustajia. Kerro jollekin läheisellesi suurimmista unelmistasi ääneen, näin mahdollistat sen, että saat ne saavuttaessasi spontaania, ylistävää palautetta.

-Ajatella, sulla on nyt tuo pähkinäkippo tuossa, josta niin kovasti haaveilit, lapsuudenystäväni tokaisi.

-Tosiaan, niin onkin. Tulipa hyvä fiilis!

Usein se, mitä meillä jo on, on jossain vaiheessa ollut vain haave. Toisaalta tässä suorituskeskeisessä maailmassa olisi hyvä aika ajoin miettiä, olisiko sekin hyvä tai ainakin riittävä tavoite, että yrittää ylläpitää sen mitä on, jos kerran nyt on jo monella osa-alueella asiat ihan mallillaan?