Perfektionistin häpeä
Kun olin nuori ajattelin, että perfektionismini olisi jotenkin hieno piirre työelämässä. Asiaa voi toki tarkastella työnantajan näkökulmasta positiivisestikin, sillä yritykselle perfektionistissa on monia arvokkaita piirteitä, kuten ahkeruus ja määrätietoisuus. Minua on ollut helppo motivoida työhöni asetetuilla mittareilla; henkilöstötyytyväisyyspisteiden kehityksellä työhyvinvointikyselyssä, lipunmyynnillä, markkinointikanavien seuraajamäärillä jne. Selkeät ja mitattavissa olevat tavoitteet ja tulokset ovat olleet mannaa sielulleni, sillä niiden kautta olen saanut itselleni hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Kun oma sisäinen ääni ei riitä ja kun se ei riitä alkuunkaan, että on tehnyt parhaansa, on helpottavaa, että on ikään kuin dataa, jossa asiasta voi varmistua. Hyvä Annika, on helpompi sisäistää, kun se tulee jostakin ulkopuolisesta lähteestä.
Tutustuttuani opintojen ja esihenkilötyön kautta loppuunpalamisiin tajusin perfektionismista, niin omasta kuin muidenkin, jotakin merkittävää. Perfektionisti on yleensä valmis menemään aikamoisiin äärimmäisyyksiin esimerkiksi työn määrässä ja siihen käytetyssä ajassa, jotta pääsee karkuun häpeää. Kun identiteetti on rakentunut siten, että itsensä hyväksymiseen tarvitsee paljon ulkopuolista palautetta, ei ole juurikaan rajaa siinä, kuinka helvetisti voi tehdä töitä, jotta on varmasti firman ahkerin ja paras työntekijä. On myös vaikea pysähtyä onnistumisten, jo saavutettujen tavoitteiden äärelle, kun on niin kiire jo seuraaviin. Oman työn ja firman kehittäminen on mielessä koko ajan, miten tästä saisi isompaa, vaikuttavampaa, kiinnostavampaa.
Osallistuin viikonloppuna Outi Mäenpään ja Nonan Peuransolan Matkalla näkyväksi jatkokurssille, jossa käsittelimme häpeää. Yhdessä tehtävässä piirsimme oman häpeämme, mietimme, miltä se näyttää ja tuntuu. Piirsin itseni särmikkääseen punaisin sydämin koristeltuun rakkauslaatikkoon, johon olin hukkumassa. Dramaattista. Harjoituksen aikana tajusin lopullisesti, että pyrin koko ajan vain parempiin suorituksiin työssä ja yksityiselämässä ansaitakseni rakkautta ja hyväksyntää. Mind blowing.
Sitten iloisiin uutisiin, kukaan muu minua ei voi estää hukkumasta kaikkien näiden omien vaateitteni alle, kuin minä itse. Voima ja valo ovat siis tukevasti omissa käsissä. Kysymys kuuluukin nyt, pelkäänkö keskinkertaisen tai jopa huonon suoriutumisen nostamaa häpeää niin paljon, että annan itseni hukkua omaan rakkauslaatikkooni? Kestänkö sen, ettei ei tulekaan pelkkää kiitosta, vaan jopa kritiikkiä. Mielessä risteilevät juuri nyt kaikki kliseiset affirmaatiot siitä, kuinka tänään voi olla loppuelämän ensimmäinen päivä tai you do you, girl! Koskaan ei ole liian myöhäistä saada tasapainoinen työelämä ja sitä kohti ajattelin tästä haparoivin askelin lähteä kulkemaan. Jos joku nyt ajattelee, että tämä kaikki on kirkastunut minulle yhden viikonlopun aikana, olette valitettavasti väärässä. Olemme kulkeneet tätä koulutusmatkaa jo useamman vuoden ja koen, että aika on ollut tarpeellinen siihen, että on aidosti saanut pysähdyttyä itsensä äärelle. Matkalla näkyväksi on kuitenkin aika poikkeuksellinen, itsetuntemusta syventävä ja rakentavia vuorovaikutustaitoja vahvistava koulutuskonsepti. Minun elämääni ja ajatuksiani se on muuttanut pysyvästi.
Kysyin joskus famultani, että missä työpaikassa hän viihtyi urallaan parhaiten. Hän vastasi, että Amos Anderssonin taidemuseossa, mutta ei oikeastaan itse työn, vaan ihmisten vuoksi. Elämä on lopulta niiden ihmisten summa, joiden kanssa olemme sen viettäneet. Hyvässä työtiimissäkin olisi varmasti perfektionisteja ja tasapainottajia sopivassa suhteessa. Oman arkeni tasapainottamiseen keksin myös muita keinoja. Pyrin lisäämään päiviini asioita, jotka eivät tähtää mihinkään. Hiittisissä muistin, kuinka olen rakastanut valokuvaamista ja kaivoin kameran esiin. Tuli onnellinen olo. Laatikon raoista alkoi pilkottaa vapautta.